Tarinani

Synkkä, mutta tosi tarina siitä, miksi itse olen kokenyt syvää yksinäisyyttä. Ensin haluan korjata erään vääristymän, johon törmäsin hetki sitten erään sosiaalisen median keskustelussa, josta löysin väitteen, että yksinäisyys on aina itsestä kiinni, oma valinta. Näin typerää, kohtuutonta, jopa jollakin asteella sairasta väitettä en haluaisi enää kohdata. Yksinäisyys ei aina ole oma valinta.

Minulla ei ole koskaan ollut parasta kaveria. En oikeastaan tiedä edes millainen paras kaveri on tai mistä sen parhaan kaverin tunnistaa. Ehkä luottamuksesta? Sitä en ole koskaan kokenut kenenkään kohdalla.

Tapasin vuosia sitten erään ihmisen. Hän oli todella, todella erikoinen. Mutta jostakin syystä tämä erikoisuus viehätti minua uskomattomalla tavalla. Meistä tuli lähes välittömästi kavereita ja näimme päivittäin. Aamukahvit yhdessä oli meidän yhteinen juttumme. Äkkiä huomasin, että ensi tapaamisestamme oli kulunut aikaa jo useampi vuosi. Niihin vuosiin oli sattunut paljon kaikenlaista. Jossakin vaiheessa ymmärsin, että nuo vuodet eivät olleet erityisen kivoja. Olin oikeastaan ollut vain hyväksikäytetty hölmö, joka oli ostanut itselleen kaverin. Yritin päästää irti siitä kaikesta, mutta jostain syystä en pystynyt ja päässäni jokin huusi, että minulla on velvollisuus pitää tästä ihmisestä huolta. En saanut koskaan mitään siltä ihmiseltä takaisin. Se ajatus sattui uskomattoman paljon. Mutta samalla en halunnut päästää tästä ihmisestä irtikään. Hän oli ainoa ihminen elämässäni. Ainoa ihminen kelle kerroin asioistani, vaikken voinutkaan häneen täysin luottaa. Tunsin jollakin tavalla pakkomiellettä tätä ihmistä kohtaan. Minulla oli pakonomainen tarve kysyä häneltä joka päivä miten hänellä menee, onko kaikki hyvin. Tämä sai kuitenkin lopun, jota en osannut koskaan odottaan.

Kesä oli lopuillaan. Tuo kesä oli elämäni hirvein, joten oloni ei ollut erityisen hyvä. Olin masentunut, poissaoleva ja ennen kaikkea tunsin todella syvää yksinäisyyttä. Minulla oli kummallinen olo myös siitä, että kaverini ei vastannut viesteihini eikä puheluihini. Hän ei ollut sellainen ihminen joka viihtyy yksin. Hän vastasi aina viesteihini. Aikaa oli kulunut tovi, pari päivää. Aloin todella huolestua. Jokin sisälläni huusi että asiat ovat nyt todella huonosti. Otin kaverin läheiseen yhteyttä ja kysyin oliko tämä ollut yhteydessä häneen. Sain vastaukseksi, ettei ole ollut häneen yhteydessä muutamaan päivään. Sydämmeni alkoi hakkaamaan, käteni hikoilivat ja jalat tuntui pettävän alta. Asuimme eri kaupungeissa, jonka vuoksi en päässyt tarkistamaan oliko hänellä kaikki hyvin. Soitin paniikissa hätäkeskukseen. En muista juurikaan siitä puhelusta mitään. Vastaaja oli kuitenkin ihana naisääni, joka sai minut pelkällä äänensävyllään rauhoittumaan. Nainen sanoi poliisin ottavan minuun yhteyttä hetken päästä ja lopetimme puhelun. Poliisi soitti minulle, kysyi kysymyksiä ja puhelu päättyi. Noin kaksi tuntia myöhemmin kaverini läheinen laittoi minulle viestin, joka pysäytti täysin. Kaverini on kuollut.

Tuon päivän jälkeen ymmärsin olevani täysin yksin. Minulla ei ole ketään. Katsoin ulos ikkunasta vain muutama tunti myöhemmin huomaten, että olen istunut siinä koko päivän. Päivät kuluivat vilisten silmien edestä. Olin yksin hädissäni ja hukassa. Sisälläni huusin apua, toisinaan myös ääneen, mutta kuka sen kuulisi kun ei ole ketään. Muutama kuukausi myöhemmin muutin pois silloisesta koti kaupungistani. Jollain tavalla toivoin, että voisin aloittaa alusta, löytää uusia ihmisiä elämääni. Ja löysinkin.

Olin löytänyt uuden kaverin. Hän oli todella kiltti, huomaavainen ja hänen kanssaan keskustelut olivat aina mielenkiintoisia. Olin pitkästä aikaa onnellinen, en ollut enää yksin. Tuntui että löysin elämääni aivan uuden sisällön. Hyvin pian elämäni muuttui. Aloin seurustelemaan ja pian pakkasinkin jo tavaroitani laatikoihin. Yksinäiset ajat ovat ohi.

Meillä oli kaverini kanssa pitkä välimatka, jonka vuoksi näimme harvoin. Silloin kun tapasimme toisemme, tapasimme puolivälissä, joten en koskaan tavannut hänen läheisiään tai ystäviään.

Muutettuani välimatka piteni entisestään ja tapaamisemme loppui. Ei välimatkan vuoksi, vaan kummallakin meistä oli elämä muuttunut ensimmäisestä tapaamisestamme.

Kului noin kolme vuotta. Juttelimme lähes päivittäin, kunnes viime keväänä kaverini hiljeni. Hän ei vastannut viesteihin eikä puheluihini. Aikaisemman kokemukseni perusteella menin paniikkiin. Tällä kertaa en voinut kysyä hänen läheisiltään mitään, koska en tunne heitä. Avasin facebookin ja vain muutama sekunti scrollatessani sivua alaspäin huomasin kaverini seinälle kirjoitettuja suruvalitteluja. Hän on kuollut.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne saakka. Tarinani on syy siihen, miksi tämän palvelun perustaminen oli minulle todella suuri ja tärkeä asia. Olen varma, etten ole ainoa joka on joutunut kokemaan menetystä. Ja vaikka tänä päivänä minulla on ihmisiä ympärilläni, en voi sanoa ettenkö kokisi edelleen yksinäisyyttä. Tämä teksti oli todella vaikea kirjoittaa. Olen vuosia hävennyt tätä asiaa. Häpeä siitä, että koen vain kaikkien kaikkoavan ja kuolevan lähelläni. Yritän päästää irti tästä tunteesta. Siksi kerron tarinani.